Tunteet vastaan järki

Ihmisen ajattelussa voidaan erottaa kaksi ajattelutapaa. Toinen perustuu tunteisiin, intuitiiviseen ajatteluun, jossa ihmisen suhtautuminen asioihin näkyy mutu-fiiliksinä. Toinen tapa on ajatella järjellä. Nämä kaksi ajatusmallia on syytä erottaa siksi, etteivät ne läheskään aina kohtaa. Esimerkiksi voi haaveilla ulkomaanmatkasta ja tunnetasolla päättää ihan lähiaikoina lähtevänsä reissuun. Järkitasolla ajatus taas lyttääntyy siihen, ettei ole rahaa. Erot näkyvät negatiivisemmissakin sävyissä: näet kaksi samaa sukupuolta olevaa käsi kädessä ja pikkuisen se tahtomatta särähtää, vaikka niin ei saisi ajatella. Ajattelet isänä jääväsi kotiin naisen tuodessa elannon talouteen ja jälleen kerran jokin tuntuu väärältä, vaikka tiedät sen olevan Väärä Mielipide. Vai olenko se vain minä?

Tuskin. Elämme tällä hetkellä jonkinlaisen individualistisen murroskauden keskellä, jossa vanhat aatteet kyseenalaistetaan. Maailma on tullut luoksemme, erilaiset arvomaailmat törmäävät yhteen ja puhutaan rotujen, sukupuolten ja kulttuurien välisestä tasa-arvosta. Tämän myötä meille esitetään sosiaalisesti hyväksyttäviä ajatuksia - ohjesääntöjä siitä, miten tulee ajatella, mikä on normatiivista ja korrektia. Samalla minunikäiseni on kuitenkin kasvattanut sukupolvi, jossa erilaiset kulttuurit, seksuaaliset suuntautumiset tai valinnanvapaus siviilisäätynsä suhteen eivät näyttäytyneet niin selkeästi arkielämässä. Meidänkään suhtautumisemme niihin ei ole aina helppoa, eikä itseä tyydyttävä suhtautuminen tule automaattisesti. Mielipiteensä vuoksi voi joutua tekemään työtä.

Tunnustan: syyllistyn tuomitsevuuteen ja ylenpalttiseen kritisointiin alituisesti. Jos annan tunteilleni vallan, minut valtaa halu suhtautua ties kuinka moneen asiaan ennakkoluuloisesti, vaikken halua - en suostu - hyväksymään sellaisia ajatuksia. Tämä esimerkiksi siksi, etten halua olla täysi kusipää.

Koska tiedän itseni hyväksi esimerkiksi tästä, haluan korostaa eroa tuon tunne- ja järkiajattelun välillä. Tunnemaailmallaan ihminen voi olla tuomitseva, mutta ulosantiinsa voi vaikuttaa punnitsemalla tunneajatuksiaan. Jos tunteillani ajattelen jotakin, jota kuitenkaan en purematta niele, pommitan mielipidettäni järkiargumentein ja yritän löytää synteesin.

Joskus liikutaan mustavalkoisella alueella - esimerkiksi silloin, kun jaan bussitilaa häiritsevästi käyttäytyvän nuorisojoukon kanssa. Nuoret ovat nuoria, mutta häiritsevä käytös ärsyttää tilanteesta riippumatta. Joskus kuitenkin ollaan harmaalla alueella: entä, jos kyseinen nuorisojoukko on ulkomaalaisia? Miten suhtautumiseeni vaikuttaa se, että en ehkä ymmärrä heidän puhettaan? Tai jos häiriön aiheuttaja on vauva, jota ei voi pitää syyllisenä ahdinkoonsa, mutta joka siltikin pitää läpitunkevaa meteliä?

Yhteiskunnassamme mahdollistettu valinnanvapaus tuo mukanaan paitsi vastuuta, myös tarpeen arvottaa asioita. Monia yllämainituista ajatuksista ei olisi olemassakaan, ellei sellaiseen itsestä riippumattomista syistä joutuisi törmäämään. Koska mahdollisuus koota ajatuksiksi omaa aate- ja arvomaailmaa on olemassa, suositan jokaiselle sen tekemistä.

Tärkeintä on kuitenkin pystyä kritisoimaan omaa ajattelua - koskaan ei pidä todeta "tällainen minä olen" ja kuitata sillä asiaa käsitellyksi.

Länsimaisen ihmisen ahdinko

Yksi ihmisen peruspiirre on valittaminen, tyytymättömyydestä seuraava ongelmien esiin nostaminen. Tämä näkyy siinä, että elämää häiritseviä ongelmakohtia tuodaan esiin riippumatta siitä, millaisessa ympäristössä ihminen elää. Silloin tällöin paremminvointivaltioissa valittajia toppuutellaan kehitysmaavertauksin: ”kehitysmaan ihmiset näkee nälkää ja sinä jätät kouluruokaasi syömättä, koska se on pahaa?”

Pointtihan tuossa on ja perusteet kuulostavat houkuttelevilta. Olet syntynyt Suomeen, jossa ihmisillä on sosiaaliturva, ilmainen terveydenhuolto ja jonka luottoluokitus takaa sen, että oli maailmassa millainen nälänhätä tahansa, meiltä ei lopu ruoka kaupoista. Ja sinä valitat, että elämäsi on vaikeaa? Synkistelet ja valvot öitäsi, vaikka asut maassa, jossa kuka tahansa voi esimerkiksi hankkia itselleen koulutuksen, eikä se edellytä rikkaita vanhempia maksamaan kalliita lukuvuosimaksuja? Jos olet työelämässä, sosiaalituet takaavat sinulle toimeentulon, vaikket saisi tai edes etsisi töitä. Miten saatat muka valittaa, että sinulla on vaikeaa?

Tietyllä tapaa jaankin nuo ajatukset. Mielikuvani suomalaisen yksioikoisesta näkemyksestä vahvistui ollessani hyvin toisenlaisessa ympäristössä. Olin viime kesänä Ghanassa työharjoittelussa – siis siellä, missä on niitä Afrikan köyhiä. Ghana ei ole rutiköyhä, eikä siten tarjoa pahinta mahdollista esimerkkiä, mutta vertailukohdan se tarjoaa ja siksi haluankin mainita siitä muutamalla lauseella.

Kokemus, jonka tuosta maasta sain, ei ruokkinut sellaista mielikuvaa, että kaikki elävät siellä jatkuvan tuskan ja kärsimyksen keskellä. Toki jaloilleen nousevassa maassa on omat, arjessa ja asenteissa näkyvät ongelmansa, mutta vierailimme useaan otteeseen pienissä maaseutukyläyhteisöissä, joiden asukkaisiin parissa tapauksessa tutustuimmekin paremmin. Elämä ei ole tuossa ympäristössä helppoa, mutta se on ympäristö, johon siinä asuvat ovat tottuneet. Koostettuna: ihmiset vaikuttivat olevan juuri niin onnellisia tai onnettomia, tyytyväisiä tai tyytymättömiä, kuin Suomessakin.  

Meille hoetaan siitä, että Afrikassa on huonommin, että täytyy olla onnellinen. Mutta kuinka monella länsimaalaisella on todellisia vertailukohtia totuttuun ympäristöönsä? Ihmisen tyytyväisaste on aina kontekstuaalista. Me tuskin voimme kokematta ymmärtää aidosti, mitä on nälänhätä, puhtaan juomaveden puute ja jylläävät epidemiat, joille ei aina ole edes nimeä. Vastaavasti afrikaanon on vaikea ymmärtää, kuinka raskasta zumbaanlähtö voi olla, jos vatsaa kivistää liiasta syömisestä. Molemmat ongelmat koetaan kuitenkin yhtä todellisina.

Mikään sosiaalitoimisto, kansaneläkelaitos, mahdollisuus pitkiin ja lämpimiin suihkuihin tai naapurustoon pystytetty Alko ei tee ihmisestä tyytyväistä elämäänsä. Rikkaalle perheelle on täysin todellinen ongelma, mitä tehdä, jos liian suuri ja kalliiksi käyvä talo uhkaa lähteä alta, koska sitä ei ole varaa ylläpitää, mutta joka on täytynyt hankkia, koska seurapiiri (=kaikki ystävät ja tuttavat) sitä edellyttää. Köyhä miettii, miten saisi pidettyä sen olemassaolevankin katon päänsä päällä, mutta nämä kaksi ihmistä eivät voi verrata tyytyväisyyttään toistensa näkökulmista. Molemmat ongelmat koetaan kuitenkin yhtä todellisina.

Kun ihminen siis kokee elämässään haasteita, hän voi kokea ne vain ja ainoastaan omasta näkökulmastaan. Toisenlaiseen näkökulmaan voi yrittää samastua, ja jos tässä onnistuu, on hatunnoston arvoinen ihminen. Ei silti pidä yllättyä, jos se osoittautuu mahdottomaksi.